Pala palalta

Minä olen viimeisen vuoden aikana käynyt läpi aikamoista myllerrystä. Kaikki taisi alkaa kyllä jo lasten syntymien aikoihin. Äidiksi tuleminen oli iso muutos. Ehkä muutosta jollain tapaa vielä korosti se, että halusin viettää lasten kanssa ensimmäiset vuodet kotona. Siihen asti elämä oli ollut yhtä haipakkaa; koulu, ylioppilaskirjoitukset, opiskelu, ammatti, työpaikka, ensiasunto, naimisiinmeno… Varmaan aika monen korvaan kuulostaa tutulta, turvalliselta ja ns. normaalilta nuoren ihmisen elämältä. Jokin ei vaan tuntunut ihan oikealta. Olen aiemmin kirjoittanut tänne, miten olen ajautunut perustamaan oman toiminimen ja päättänyt opiskella vaatetusalaa. Nuo pienet unelmat alkoivat kypsyä kun mieli sai hengähdystauon. Useampikin ihminen taisi olla tuomitsemassa niitä hullutteluksi, mutta omapa on elämäni ja minähän sitä saan päivittäin elää. Miksi en siis tekisi siitä sellaista kuin haluan?

20160630_131020_resized

Oma kypsyminen ja jonkinlainen henkinen kasvaminen ovat ottaneet pikaspurtin viimeisen vuoden sisällä. Vuosien ja vuosien itsensä kanssa tuskailun ja epämukavuuden jälkeen alkaa olla sellainen olo että olen omissa nahoissani. Pikkuhiljaa löydän itseäni enemmän, vaikeuksien ja päivittäisten ilonaiheiden kautta. Puoli vuotta sitten 14 vuotta kestänyt suhteeni kaatui lopullisesti. Naimisissa ehdimme olla seitsemän vuotta. Ensimmäistä kertaa elämässäni opettelen ihan oikeasti pärjäämään yksin. Ja opettelen myös pyytämään ja vastaanottamaan apua. Useimpina päivinä voin jopa sanoa nauttivani siitä täysillä. Aiemmin olin hyvin epävarma itsestäni ja monella tapaa riippuvainen toisista ihmisistä, väärällä tavalla riippuvainen. Onnellisuus ei saisi ikinä olla kiinni toisesta ihmisestä.

Asiat ovat pikkuhiljaa järjestyneet suuren elämänmuutoksen jäljiltä. Suurimmat huolenaiheeni avioeron tullessa ajankohtaiseksi olivat lasten hyvinvoinnin ohella raha, asuminen, koulutuksesta valmistuminen ja työt. Rahaa tietysti tarvitaan elämiseen, mutta se taisi lopulta olla pienin huolehdittavista asioista. Asuminen järjestyi kaikkien onneksi niin, että saimme lasten kanssa jäädä vanhaan puutalokotiimme. Koulutus vaati pinnistelyjä, mutta siitäkin selvittiin ja valmistuin! Työkuvioiden suhteen suurin paniikki oli maaliskuussa, kun nuoremman lapseni kotihoidontuki loppui. Alkukeväästä ei ollut vielä tiedossa mitään, ei hoitopaikkaa eikä työtä. Olin etsinyt osa-aikaista työtä, mutta vastakaiku oli olematonta. Lopulta tein päätöksen laittaa nuoremman lapseni samaan leikkikouluun, jossa vanhempi oli käynyt jo jonkin aikaa. Arvoin pitkään aloituspäivämäärän kanssa, mutta päätin jonkun aavistuksen perusteella aikaisemman aloituspäivämäärän kahden vaihtoehdon väliltä. Panikointi pahentui siinä vaiheessa kun kun kotihoidontuen loppumiseen oli pari viikkoa. Ainoa mieleentuleva vaihtoehto alkoi olla sairaanhoitajan sijaisuuksien tekeminen jossakin, mutta joku pisti hanttiin niin mahdottomasti sitä ajatellessa..

Sitten alkoi tapahtua. Tapasin hyvän ystäväni, joka oli tullut Turkuun viikonlopuksi. Ruodimme läpi kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä ja minua huolestuttaneet työkuviotkin tulivat jossain vaiheessa käsittelyyn. Sanoin varmaan pariinkin otteeseen, etten tiedä yhtään mitä tehdä. Työhakemuksiin ei vastattu ja kohta olisin hyvin tiukassa tilanteessa. Totesin, että minun on vaan pakko hakea enemmän, lähettää työhakemuksia, soittaa ihmisille, yrittää kovemmin – kukaan ei tule minua hakemaan kotiovelta töihin. Mutta seuraavana aamuna kun heräsin, minua odotti sähköpostissa yllätys. Turkulaisen Sydänkäpy-liikkeen Pirjo oli etsimässä itselleen ompelijaa ja hän oli törmännyt netissä minun blogiini. Hän löysi tekstin, jossa pohdin kuinka hienoa olisi saada osa-aikaista työtä omien ompelutöiden ohelle ja tarjosi nyt minulle mahdollisuutta työskennellä oman toiminimen alla Sydänkävyn ompelimossa. Voin kertoa että ensin tuli epäuskoinen nauru ja sen jälkeen itku. Ja heti sen jälkeen raporttiviesti ystävälle, jonka kanssa oltiin puhuttu asiasta juuri edellisenä päivänä. Seuraavalla viikolla olinkin jo kokeilemassa millaista hääpukujen muokkaaminen ja ompelutyö Sydänkävyssä on. Ja tämä kaikki suurilta osin siksi, että olin päättänyt valita lapselleni sen aiemman aloituspäivän leikkikouluun. Kaikki tuntui tapahtuvan juuri oikeaan aikaan.

20160419_145424_resized

Siitä lähtien olen olen ollut parina päivänä viikossa Maariankadulla ompelemassa upeita pukuja kahden ihanan ja inspiroivan yrittäjänaisen seurassa. Minun elämäntilanteeseeni tämä oli kuin lottovoitto. Joka päivä saan oppia uutta ja Pirjo on ollut sitä uutta minulle opettamassa. Ja uskokaa pois, opittavaa on PALJON! Työpäivät ovat välillä kiireisiä ja haastavia, mutta olen todella viihtynyt takahuoneen pikku ompelimossa viimeiset kuukaudet. Kun kysyin Pirjolta, saisinko mainita Sydänkävyn omissa blogikirjoituksissani, hän totesi että "siitä vaan, tuskinpa me enää toisistamme eroon päästään". Siltä minustakin hiukan tuntuu! :D Ja sitä todella toivon. Tämä yhteistyö on pyöräyttänyt yritystoimintani pikkuhiljaa käyntiin. Vielä on paljon, paljon matkaa siihen että toiminta oikeasti olisi plussan puolella, mutta sitä päivää kohti ollaan koko ajan menossa. Uskomaton juttu, josta olen joka päivä kiitollinen. Niin ne asiat vaan joskus loksahtelevat paikalleen, pala palalta!

Leave a Reply