“Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa…”

Viime viikonloppuna koin jotain hyvin liikuttavaa ja mieltä järisyttävää. Kävin katsomassa Turun kaupunginteatterin, Mikko Koukin ohjaaman, musikaalin Seili. Otsikon säe on musikaalin nimikkokappaleesta, Jenni Vartiaisen Seilistä. Lähes viikko on kulunut ja olen saanut jo hiukan prosessoitua kokemaani. Sen vuoksi vedän nyt esiin blogin esittelyssä mainitsemani "elämä-kortin", vaikka suurin osa teksteistä blogissani käsittelee käsitöitä tai muunlaista tekemistä. Tämä musikaali ansaitsee kaiken mahdollisen huomion.

Jos olet vasta menossa katsomaan musikaalia, ja haluat yllättyä juonenkäänteistä teatterin katsomossa, lue eteenpäin nähtyäsi esityksen ;)

Seili_esityskuvat_18

 

Minulla oli etukäteen melko selvät odotukset musikaalin suhteen. Olen itse tutustunut Seilin saareen ensimmäistä kertaa syvällisemmin muutama vuosi sitten, kun katsoin tv:stä dokumentin Kvinnorna på Själö. Jo silloin saaren historia ja varsinkin sinne lähetettyjen naisten tarinat jäivät jonnekin takaraivooni kummittelemaan. Kyseinen dokumentti, ja sen lisäksi dokumentissa haastatellun Jutta Ahlbeck-Rehnin teokset Omoralens ansikte ja Diagnostisering och disciplinering, on mainittu myös käsiohjelmassa näytelmäkirjailijan kiitoksissa.

Seilin saari on aikoinaan toiminut Suomen ensimmäisenä spitaalipotilaiden sijoituspaikkana alkaen 1619 ja myöhemmin valtiollisena mielisairaalana 1755-1962. Viimeisten 70 vuoden ajan Seili toimi naisten mielisairaalana. Nykyään saaressa toimii Turun Saaristomeren tutkimuslaitos. 

Erityisen mielenkiintoisen Seilin mielisairaala-ajasta tekee se, millä tavalla "hulluutta" on 1900-luvun alkupuolella määritelty. Esimerkiksi pienissä maalaiskunnissa potilaan mielentilaa arvioivat mm. kunnan viranomaiset. Hoidon tarpeen päättämisestä olivat monesti vastuussa köyhäinhoidon johtokunnan tai kunnallislautakunnan puheenjohtaja. Karkeitakin virheraviointeja siis sattui – "hullun paperit" sai helposti jos sattui olemaan kehitysvammainen, dementikko, juoppo, epileptikko tai muuten vaan kummallinen persoonallisuus. Naisen hulluudeksi saatettiin tulkita irtolaisuus, liiallinen vapaamielisyys, irtosuhteet, vahvatahtoisuus… Saaressa pidettiin myös tarkkaa kirjanpitoa esimerkiksi hoidettavana olevien naisten kuukautiskierrosta, ihan kuin sillä olisi ollut suurempikin yhteys mielen toimintaan ja sen häiriöihin.

Seili_esityskuvat_55

Osasin siis odottaa koskettavaa esitystä kun kuljin kohti Turun kaupunginteatterin väistötilana toimivaa Logomoa. Nessuja oli pakattu mukaan ihan reilusti, mutta silti ne uhkasivat loppua kesken näytöksen! Heti alussa lavasteisiin heijastettu veteen uppoava nainen veti mukanaan pohjaa kohti. Emma Salokosken Veden alla aiheutti välittömästi kylmät väreet. Musikaali kertoo tarinan kahdesta rakastavaisesta, Sofiasta (Helmi-Leena Nummela) ja Johanneksesta (Petja Lähde), hullusta rakkaudesta joka iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sofia kohtaa Johanneksen karattuaan omista häistään ja yhden rakkauden yön jälkeisten seurausten vuoksi hänet passitetaan Seilin saarelle. Rakastavaisten viettämä yö kuvataan kauniin tanssin avulla, joka mielestäni korostaa Sofian ja Johanneksen rakkauden aitoutta ja puhtautta. Kohtaus, jossa Sofia matkaa kohti saarta veneen kyydissä on suorastaan henkeäsalpaava. Tunnelma, lavasteet, laulu ja kuohuavana merenä aaltoilevat tanssijat yhdessä luovat jotain maagista ja mukaansatempaavaa.

Musikaalin yhtenä teemana on naiseus ja tietysti lisäksi naisten asema. Musiikki on suomalaisten naismuusikoiden käsialaa (Mariska, PMMP, Chisu, Laura Närhi, Johanna Kurkela..). Kaikki laulut on taitavasti kirjoitettu osaksi tarinaa ja Jussi Vahvaselkä on jälleen tehnyt kappaleista taidokkaat sovitukset. Läheskään kaikkia kappaleita en heti tunnistanut, vaan jouduin väliajalla lunttailemaan niitä käsiohjelmasta. Jotkin kappaleet saivat uutta merkitystä musikaalin myötä, sillä niiden tarina oli aikaisemmin näyttäytynyt minulle hyvin erilaisessa valossa. Virkistävää!

Saavuttuaan Seiliin Sofia on vakuuttunut siitä, että Johannes tulee hakemaan hänet pois. Varsinkin nyt, kun hän tajuaa odottavansa tälle lasta. Muut potilaat ovat kuitenkin jo ymmärtäneet tosiasiat, ja yrittävät saada Sofian ymmärtämään millaiseen paikkaan hän on joutunut. Seilistä ei pois pääse - kun sinne kerran joutui, mukaan otettiin laudat ruumisarkkua varten. Tosiasioiden hyväksymisestä huolimatta, saaren naiset eivät missään nimessä ole lannistettuja. Mieleeni jäi todella fyysinen ja kapinaa huokuva kohtaus, jossa naiset kantavat penkkejä, nostavat niitä pystyyn, paukuttavat lattiaan ja kulkevat niitä pitkin.. Hankala kuvailla tarkkaan! Minun mustaan huumorintajuuni iskivät myös naispotilaiden letkautukset ruokasalikohtauksessa.

Seili_esityskuvat_28

Seilin naisten kohtalot ovat kipeitä. Musikaalissa kerrotut tarinat pohjautuvat oikeisiin potilaskertomuksiin. Juuri tämän takia itkin varmaan puolet 2h15min kestävästä esityksestä. Suuri kunnia ja kiitos tästä kuuluu Seilin naispotilaita näytelleille Kirsi Tarvaiselle, Riitta Salmiselle ja Minna Hämäläiselle. Naisten kohtalot herättivät monia kysymyksiä; mikä sitten on hulluutta? Onko hulluutta se, että polttaa talon kun on ensin ollut aviomiehen lukitsemana sen ruokakomerossa kymmenen vuotta? Onko pienen lapsen äidin väsymyksen ja epätoivon aiheuttama lapsensurma hulluutta? Onko hullua traumatisoitua oman siskon kuolemasta? Tosiasia on varmasti myös se, että monien Seiliin joutuneiden ns. mieleltään terveiden psyyke alkoi saarelle joutumisen jälkeen sirpaloitua. Emmekö me kaikki ole jollain tapaa hulluja? Pohjattoman surullista. 

Seili_esityskuvat_49

Loistavan roolityön tekee, jälleen, Seilin lääkärin roolissa Mika Kujala. Jylisevä ääni ja kolkko olemus olivat suorastaan puistattavia. Minusta lääkäri Alvarin ja hoitajatar Idan (Ulla Koivuranta) suhteessa korostui hurjalla tavalla miesten ylivalta naisia kohtaan kyseisenä aikana. Heidän välillään on riippuvuussuhde. Minä tulkitsin Idan olevan niin rakkauden- ja hellyydenkipeä, että hän hyväksyy alistetuksi ja nöyryytetyksi tulemisen, jotta saisi rakkaudenkohteestaan edes pienen siivun osakseen.

Seili_esityskuvat_74

Sofia odottaa Seilissä Johannesta hakemaan. Samaan aikaan Johannes palaa kotiinsa, vaimonsa ja lastensa luo. Hän ei kuitenkaan voi unohtaa Sofiaa. Monessa kohtauksessa Sofian ja Johanneksen kummittelu toistensa mielissä konkretisoituu hienosti kaikkien osapuolien ollessa samaan aikaan lavalla, mutta tarinassa fyysisesti eri paikoissa. Johanneksen vaimo Maria (Anna-Maija Jalkanen) tietää heti miehen tullessa kotiin, että jokin on vinossa. Lopulta Johannes tunnustaa vaimolleen rakastavansa toista ja lähtee etsimään Sofiaa.

Seili_esityskuvat_33

Toisessa näytöksessä Sofian ulkomuoto on muuttunut huomattavasti. Hänen tukkansa hapsottaa, raskausmaha on iso ja silmät väsyneet. Nummelan pienet eleet ja ilmeet rikkinäisenä Sofiana tekivät minuun todella vaikutuksen. Pidin myös laulutyylin ajoittaisesta raakuudesta ja voimakkuudesta, joka kuvasti Sofian tunteita ja epätoivoa. Varsinkin Johanneksen vaimon, Marian, kauniiseen, jotenkin hillittyyn ja hienovaraiseen laulutyyliin verrattuna mainitsemani piirteet korostuivat. Viha ja kapina korostuvat muutekin toisen näytöksen aikana. Esimerkkinä Sofian synnytyksen jälkeinen kohtaus, jossa lääkäri vie vastasyntyneen vauvan pois ja naispotilaat huutavat laulaen Anna Erikssonin Paha mies on käännöskohta musikaalin juonessa.

Johannes löytää lopulta Sofian talvisesta Seilistä, hän on tullut jäitä pitkin saarelle. Hän kuulee lapsesta, joka on viety mantereelle huostaan. Sofia tuntuu kulkevan jo veitsenterällä tässä vaiheessa. Hän on suunnattoman onnellinen nähdessään Johanneksen, mutta menettää itsehillintänsä täysin kun hänet riistetään pois tämän viereltä hoitajien toimesta. Epäilys syttyy Johanneksen mielessä, onko Sofia sittenkin hullu? Keskusteltuaan ja otettuaan yhteen lääkärin kanssa hän palaa Turkuun etsimään lastaan. Johannes lupaa Sofialle palata, kunhan asiat on saatu järjestykseen.

Naispotilaiden kapina puhkeaa kukkaan, kun mykkänä vuosia ollut Almakin alkaa vihdoin puhua ja käskee Sofian lähteä miehen perään. Naiset polttavat joukolla kirkon, jotta Sofia pääsisi pakenemaan. Johannes löytää pienen lapsensa, hänen ja Sofian. Sofia kulkee pakkasessa ja lumessa etsien rakastaan, mutta lopulta luovuttaa ja palaa takaisin Seiliin. Johannes palaa kotiinsa ja kantaa vaimolleen lapsen jonka kertoo tarvitsevan äidin. Osasin odottaa lopun olevan jollain tapaa surullinen, mutten ihan vieläkään ole selvittänyt itselleni mitä lopulta tapahtui. Minulle jäi suru siitä, että Sofia luovutti ja palasi Seiliin ja että Johannes taisi jäädä siihen ajatukseen, että Sofia todella olikin tullut hulluksi. Vai oliko luovuttaminen ainoa keino heidän olla vielä joskus yhdessä? Viimeisenä lauluna soi nimittäin kaunis sovitus Jannika B:n Seuraavaan elämään kappaleesta, joten jokin toivo näiden rakastavaisten välille kuitenkin jäi.

Seili_esityskuvat_61

Kiitän suuresti upeasta, liikuttavasta, kauniista ja mieleenpainuneesta kokemuksesta kaikkia musikaalin tekemiseen osallistuneita! Tämä esitys on hieno esimerkki siitä, miten erilaisia tunnelmia voidaan luoda teatterin lavalle musiikin, koreografian, äänen, valaistuksen ja videon yhteispelillä. Tietysti erityiskiitos kuuluu käsikirjoittaja Satu Rasilalle, joka toi Seilin naisten äänen jälleen kuuluville.

 

 

Lähteenä käsiohjelma ja Mikaela Weurlanderin dokumentti Kvinnorna på Själö.

Kuvat Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatterin kuvapankki.

7 Comments on “Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa…”

  1. Jonna
    24/11/2014 at 17:10 (3 years ago)

    Hehkutin tätä jo toisaalla, kuten tiedätkin, mutta tämä on niin kiintoisaa. Tämä näytelmä, ja koko Seilin karu tarina, kuulostaa niin mielenkiintoiselta. Jos olin joskus ihan innoissani Kellokosken Prinsessasta, niin nyt tämä kiinnostaa vähintään yhtä paljon. Tässä on vielä lisäksi ilmeisesti valittu hyvää musaa “taustalle”. Tuntuu että näitä minua kiinnostavia teatteriesityksiä järjestetään usein juuri siellä päin, missä minä en asu, kuten joskus, kun Mira Luoti oli Turussa(?) Risto Räppääjä -kesäteatterissa.

    Jotenkin muuten ihan järjetöntä, suorastaan hullua, asettaa kehitysvammainen ja dementikko samalle viivalle. En meinaa keksiä niille ihmisryhmille mitään yhteistä, ehkä se, että molemmat tarvitsevat muita ihmisiä elämäänsä. Mutta niinhän kaikki tarvitsevat…

    Reply
    • Suvi
      24/11/2014 at 22:05 (3 years ago)

      Sun täytyy muuttaa Turkuun ;D

      Tämä Seili oli todella koskettavin ja vaikuttavin näkemäni esitys moneen vuoteen. Turussa on kyllä tehty viime vuosina toistaan parempia teatteri- ja musikaaliesityksiä! Esim. Jekyll&Hyde pääosassaan Riku Nieminen oli huikea.

      Kellokosken Prinsessa, henkilö sekä elokuva, kiehtoi minuakin. Oli jännää, kun muutama vuosi sitten satuin harjoitteluun sellaiseen paikkaan, jonka hoitaja oli ollut aikoinaan töissä paikassa, jossa Prinsessa oli hoidossa viimeiset elinvuotensa. (Olikohan nyt tarpeeksi ympäripyöreästi sanottu…?)

      Kaikki ihmiset todella tarvitsevat toisia ihmisiä elämäänsä! :) Ja onneksi nykypäivässä ja kehityksessä on myös etunsa.. Ainakin juuri mielenterveysongelmien ja -sairausten hoitaminen on eri tasolla kuin muutama vuosikymmen sitten.

      Reply
  2. Jonna
    25/11/2014 at 12:48 (3 years ago)

    Haha! Muuten ehkä, mutta havahdun nykyään todella usein siihen, että ajattelen, että en halua koskaan muuttaa täältä pois. Täällä on niin ihania ihmisiä ja tapahtumia. Tää on mulle rakas kaupunki, sinne Turkuun asti minua ei saa kuin käymään :D

    Tajusin kyllä heti, mitä tarkoitit tuolla Prinsessan hoitaja-kohdalla. Varmaan oli suosittu ihminen, ite ainakin olisin tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan :D

    Ihmisistä tuli mieleen, että se vaan on aiheeseen liittyen nykyajassa harmi, että monet ajattelee että ihmisten pitäisi pärjätä yksin. Noloa pyytää apua, ei saisi erehtyä ja aina pitäisi jaksaa ja selviytyä kaikesta omin voimin. Naurettavaa kuvitella jotain tuollaista. Iloa saa sekä auttaja että autettava.

    Reply
    • Suvi
      25/11/2014 at 12:58 (3 years ago)

      Vahvuutta ei mun mielestä ole olla kova ja pärjätä yleisten odotusten mukaisesti. Herkkyys, haavoittuvuus ja itsensä tunteminen on todellista vahvuutta. Kun tuntee itsensä, uskaltaa myös myöntää että omat voimat eivät aina riitä. Ja jos myöntää oman vajavuutensa, monet tragediat jäävät syntymättä. Täytyy uskaltaa olla itselleen armollinen, ja joskus nauraa omille hölmöille jutuilleen! Ihmiset välillä myös pelkäävät vähän liikaa toisiaan.. Se on tosi harmillista!

      Reply
  3. Jonna
    25/11/2014 at 18:21 (3 years ago)

    No johan, tuo viimeksi kirjoittamasi kuulosti ihan siltä, että se olisi otettu jostain kirjasta :D Etkä voisi olla ehkä enempää oikeassa. Kirjasta tuli muuten mieleen, että olisipa hienoa lukea jos Seili-aiheesta olisi kirjoitettu jokin hyvä kirjanen.

    Reply
    • Suvi
      26/11/2014 at 10:35 (3 years ago)

      Juu, se on mun oman elämän self-help -teoksesta ;D

      Kovin paljon ei ole Seilistä kirjoitettu, mutta tästä linkistä voit löytää jotain: http://seilinmuseokirkko.blogspot.fi/2013/08/kirjallisuutta-litteratur.html

      Reply
  4. Jonna
    26/11/2014 at 14:08 (3 years ago)

    Jaaha, pitänee joskus tutkia tuolta käsin. Kiitos.

    Reply

Leave a Reply